Edellisessä blogissani puhuin aiheesta, jonka sanasto tässä rakkaassa suomenkielessämme tuntuu olevan varsin heikko. Tarkoitan, en ole aivan tyytyväinen sanavalintaani puhuessani kakasta. Mutta mitä muita sanoja olisin voinut käyttää?

Olisiko paska ollut henkevämpi ilmaus? Ehkä, mutta asiaproosassa paskasta puhuminen on kuin kiusallinen(luultavasti intiimeimmille elämänalueille liittyvä) paljastus sellaisilla kutsuilla, joiden isännällä on varaa - ei pelkästään tarjota viittä erilaista valko- ja punaviintä - mutta jopa tunnistaa sekä jokaisen vuosi, että viinitila maun ja aromin perusteella - niin, tämä ei kyllä ole kovin hyvä perustelu sille, miksi paska jäi valitsematta. Entä uloste? Ulostaminen, paitsi että - rehellisesti ottaen, kenen poistoaukosta tulee muka ulostetta? Ulostamisesta puhuminen olisi täysin rikkonut tekstin saarnahenkisen sävyn ja juuri-sinua-puhuttelevan-viitekehyksen(tämän diskurssin tasolta ottaen, ei kukaan henkilö ulosta - lääketieteen tutkimuskohteista saattaa ehkä tulla ulostetta). Sitten on näitä vielä kansanomaisempia ilmauksia, joista monet ovat humoristisen sävynsä lisäksi liian roolispesifejä.

Päätin puhua kakkaamisesta, sillä ne(näin voisin kuvitella) jotka yleensä vaivautuvat lukemaan tälläisiä haihatteluja, ovat lapsena puhuneet pikemminkin kakasta kuin kahdesta muusta edellä mainitusta vaihtoehdosta. Siispä teille, arvon lukijat(sinä ja sin...-hups, minua itseäni ei varmaan lasketa) kakka edustaa sitä aikaa, jolloin dualismi oli vielä vain aavistus aivokuoressa ja leikki elämän päämäärä.

En ehkä viimeksikään päässyt oikein asiaan, vaan tekstini saattoi antaa itsestään jälleen kerran yksinomaan humoristisen kuvan. Tämä ei ole tarkoitukseni, vaan päämääräni on kirjoittaa uskottavaa ja vakavasti otettavaa teologis-filosofista tekstiä. Ongelma on tietysti se, että todella kiinnostavat asiat jäävät auttamatta tekstin ulkopuolelle - jossa ei Derridan mielestä kuulemma ole mitään. Minä haluan kuitenkin käsitellä niitä todella kiinnostavia asioita ja kiinalaista sananlaskua mukaillen, Derrida on typerys jos katsoo tekstiäni eikä niitä todella kiinnostavia asioita. Kyllä tässä edetään hitaan kilpikonnan - joka voittaa nopean Akilleuksen - tavoin kohti päämäärää. Johanneksen evankeliumin sanoin:


Varsinainen syy tämänkertaiseen blogimerkintääni, oli herääminen varsin kummaliseen aikaan yöstä. Surffailin netissä kunnes ihmetyksekseni huomasin blogiini saapuneen jo viidennen(5.!) kommenttin. Pakkohan sitä on yrittää painaa(tekstin tasoa eksponentiaalisesti alas kohti laadun absoluuttista nollapistettä - onko sellaista, jää nähtäväksi) kun saa näin hurjasti kivaa palautetta.

Sisään, ulos, sisään, ulos... - mieletöntä hommaa tämä elämä, eikö totta? Pertsa raataa hiki haalareissa tehtaan linjastolla saadakseen päivittäisen kabanossinsa käpäliinsä. Hyvä kun Pertsa kabanossia edes vilkaista ehtii kun se jo syöksyy elimistön läpi murheellisen loiskahduksen saattelemana. Kirjassa jota en ole lukenut, Albert Camus kuvailee elämän mielettömyyttä Sisyfoksen myytin kautta. Jumalat ovat rangaisseet Sisyfosta määräämällä hänet työntämään kivenmurikkaa rinteen päälle. Aina perille päästyään murikka vierii alas ja Sisyfoksen työ alkaa alusta. Kivenmurikka on aivan kuin Perstan kabanossi! Minkä vaivan näemmekään saadaksemme murua rinnan alle - murua, joka kiittämättömyydessä häipyy heti tilaisuuden tullen niin että ovet paukkuvat!

Mutta mitä korkeita iloja tästä kaikesta absurdiudesta löytyykään. Syöminen - tuo turhista turhin toiminto, siinäpä vasta onnen aarreaitta! Syömiseen liittyy seuraavia askelmia:

1. Nälkä, saa meidät tuntemaan olevamme elossa - nälkä motivoi jos mikä. Nälkä on ontologinen todistus ulkomaailman olemassaolosta
2. Maistaminen - maistaminen on meidät epistemologisesti todellisuuteen kytkevä prosessi
3. Kylläisyys - saa unohtamaan niin ontologiset kuin epistemologiset kysymyksetkin.
4. Pissaaminen, kakkaaminen - näitä iloja ei voikaan luonnehtia aivan yksioikoisesti. Parasta olisi sanoa - ja tämä pätee erityisesti kakkaamiseen, jota käsittelen hieman lisääkin - tämä on rukouksen kaltaista toimintaa.

Rukouksessa ihminen puhuu Jumalalle, jota usein kutsutaan myös nimillä absoluutti, Tosioleva, Luonto, Ulkomaailma et cetera. Voisi myös sanoa, että rukoillessaan ihminen lähettää Jumalalleen pieniä rakkauskirjeitä, rukouksen sanoja. Näiden kirjeiden sisällön Jumala tietysti jo tietää, mikäpä ei olisi Hänen tiedossaan, kyse on paremminkin symbolisesta toiminnasta. Myös kakkaamista voidaan pitää rukouksena - siinä ihminen ottaa yhteyden Jumalaan(tai Luontoon) pienten rakkauskirjeiden välityksellä, joita myös kakkapökäleiksi sanotaan. Ihmisen sisäinen muoto saa ilmauksensa siinä murkulassa joka hänen suolestaan ulkonee tullen osaksi Ulkomaailmaa. Jostakin subjektiivisesta tulee objektiivista. Tietysti jokainen ihminen on jo valmiiksi osa Ulkomaailmaa(ts. Jumalaa) sisäelimineen kaikkineen, kyse on paremminkin symbolisesta toiminnasta.

Tässä vaiheessa lienee tarpeen sanoa, tarkoitukseni ei suinkaan ole rienata sen paremmin ulostamista kuin mitään uskontoakaan - paremminkin tahdon osoittaa Jumalan vaikutuksen jokapäiväisen elämämme pienimmissäkin tapahtumissa. Niin kauan kuin tekopyhyyttä on ollut, ulostaminen on ollut asia, jota on punasteltu ja häpeilty, joten tälläisen väärinkäsityksen syntyminen on ymmärrettävää. 

Sen tarkemmin kuvailematta kakkaamisen hartaita aspekteja - ne tuntevat kaikki, jotka vain vaivautuvat kiinnittämään asiaan huomiota - päätän kirjoitukseni kysymykseen: Kukapa ei nauttisi pitkän hädän päättymisestä ja siitä taivaallisesta tunteesta, jonka saa vain kakkaamalla?

Sitten on vielä Voimakivien Parantavia Voimia, Vyöhyketerapiaa, Vaihtoehtoisia Hoitomuodotoja, Skientologiaa ja Älykästä Suunnittelua: Herra paratkoon, ties mitä! Lähetyssaarnaaja opetti brahmiinille yhden ainoan asennon, ja häpeäkseen sai kuulla brahmiinin osanneen jo tämänkin valmiiksi. John-parka palasi Lontooseen reppu täynnä Brahmiinilta ostamaansa pelimieskirjallisuutta. Voi veljet, siinä meni hyvä kristitty pilalle. Entä sijoittiko indokiinalainen rahansa järkevästi, saiko ne poikimaan lisää? Ei todellakaan, joka penni haihtui savuina ilmaan(kirjaimellisesti).

Uskontojen historia on myös päihteiden historiaa. Muslimit keksivät kahvin, mutta yhtä hyvin voisi sanoa kahvin keksineen muslimit. Miten rättipäät jaksavat meuhkata joka ikisestä asiasta ja vainoharhoissaan boikotoida jopa jotakin Tanskaa(tylsempää maata saa sentään hakea)?! No, siihen tarvitaan hyvin, hyvin paljon kahvia.

Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni: Raamattu on dualistinen kertomus kännistä ja katumuksesta ja näiden kahden dialektiikka on ilmanmuuta sen tärkein teema, alkaen aina Syntiinlankeemuksesta Liskojen yöhön, eli ilmestyskirjaan asti. Hassu juttu muuten, Kreikan kielen sana Apokalypsis tarkoittaa jotakuinkin jotain sellaista kuin verhon nostamista – voiko tätä mitenkään muuten käsittääkään; kohmeloinen käsi hamuilee verhon lievettä ja pian verestäville verkkokalvoille heijastuukin Aurinko sekä Koko Olemassaolo Koko Kauheudessaan? Loistava päätös Raamatulle. Jumala on kuollut(mutta kuopataan vasta valomerkin saapuessa), Also Sprach Zarathustra – apina heittää luuta ja avaruusalus kiertää maata. End of His Story.

No, näyttää siltä, että minun on käsiteltävä Jeesuksen viimeisiä hetkiä Ehtoolliselta Getsemanen kautta siihen Aika Pahaan Krapulaan asti, sittenkin jonakin toisena ajankohtana. Kiitoksia kärsivällisyydestänne.

Teidän,

Yksikön ensimmäinen persoona(Eli Sinun sinä, vain osittain jonkun Me ja kuvitelmissaan Teidän sekä Hänen ylhäisyytensä)

Krapula on ajoittaisesta sietämättömyydestään huolimatta(ja myös sen vuoksi) loppumattoman innoituksen ja ihmetyksen lähde. Tämän ensimmäisen blogiviestini aihe olkoonkin krapulaan läheisesti liittyvä teema, synnintunto. Nähtäväksi jää mitä tästäkin kirjoittelusta tulee vai tuleeko mitään.

Noin, sopivan tunnelman luomiseksi Barathrumin Melancholy, Infinity, Agony lähti pyörimään Winampista. Mitä on synnintunto? Jotakin, tuomitsevaa, jotakin joka herättää itseinhon, tuon ylevän tuntemuksen? Jotakin sisäistä, joka kuitenkin pyrkii ulkoistamaan itsensä? Ihmisen oma, sisäinen oikeussali? Oikeussali, jossa sama onneton on niin syyttäjä, pyöveli kuin syytettykin. Nämä osapuolet käyvät leppymätöntä kiistaansa yhden ja saman ruumiin sisällä. Kasvot helottavat karmiininpunaisina osapuolten huutaessa toisilleen - kenellä pelosta, kenellä vihasta. Kenen kasvot ovat omasi? Ennen kaikkea, kuka on tuomari?

Kävin tänä aamuna keskustelun juhlimisen jälkeen varsin yleisestä tuntemuksesta, synnintunnnosta. Tuumimme keskustelupartnerini kanssa, että tämä tunne voi ilmaantua ilman  minkäänlaista rationaalista perustetta. Onko tällöin oikeutettua käydä oikeutta? Miksi rangaista itseään kun tietää olevansa syytön. Niin, eihän siinä ole mitään järkeä. Kristinusko on ehdottomasti keksitty krapulassa – käsitys, josta olen ollut täysin vakuuttunut jo pidemmän aikaa. Missä muussa olotilassa voisi syntyä vastaavia ajatuksia? Mietitäänpä hetki tämän uskonnon keskeisimpiä käsitteitä: Iankaikkinen Kadotus, Herran pelko, Sovitus, Armo. Niinpä, krapulassa keksittyä kaikki. Kierkegaard: Kristinusko on kaikkein paradoksaalisin(lue: järjettömin) uskonto ja siksi ylivertainen muihin nähden.

Krapulainen synnintunto kuuluu tietysti kristinuskon hulluuksien kuninkuusluokkaan ja on tämän ohella kyseisen uskonnon tyypillisin piirre. Vaikuttavana ainesosana toimii – tottakai alkoholi. Tunteeko sadhu - hindulaisuuden pyhä mies("alaston viisas"-Diogenes Laertios) - katumusta otettuaan Atmaniin yhteyttä sikäläisen telekommunikaattorin, eli jointin välityksellä? Sadhu nauraisi itsensä hengiltä, jos kuulisi mokoman kysymyksen. Intialaiset eivät tajua sanaakaan Katumuksesta tai Armosta. Lähetyssaarnaajat eivät koskaan onnistuneet vakiinnuttamaan kristinuskon jalansijaa Jumalanseläntakana, vaikka Intia oli Britannian riistomaatakin sata vuotta.

Aina pastorin alkaessa puhua synnistä ja armosta, hindun kasvoille ilmestyi tyhjä ilme, molemmat osapuolet alkoivat siirrellä jalkojaan, punastella ja tuntea olonsa kummallisen vaivaantuneeksi. Käännytys päättyi aina siihen, että pastori palasi masentuneena bungalowiinsa ja repaisi Kaameat Kalsarikännit(joita seurasi Hirveä Aamu Herran vihassa ja pelossa). Brahmiini puolestaan palasi kotiinsa, istuutui jonkun Shivan tai Krishnan epäjumalanpatsaan eteen poltellen ja jumitellen siinä koko illan.

Euroopan ja mystisen idän kulttuurinvaihdossa vientivoitto on Intialla. Meillä täällä 90-vuotiaassa isänmaassammekin voi bongata likaisia, työtä vieroksuvia(pahempaa pakanan tunnusmerkkiä saa hakea), pasifismia ja ties mitä terrorismia kannattavia nuoria. Oletko koskaan yrittänyt puhua tällaisille ihmisille moraalista? Silloin olet huomannut, että heidän reaktionsa on tismalleen identtinen edellä kuvaillun Brahmiinin reagointitavan kanssa. Sattumaa?