Krapula on ajoittaisesta sietämättömyydestään huolimatta(ja myös sen vuoksi) loppumattoman innoituksen ja ihmetyksen lähde. Tämän ensimmäisen blogiviestini aihe olkoonkin krapulaan läheisesti liittyvä teema, synnintunto. Nähtäväksi jää mitä tästäkin kirjoittelusta tulee vai tuleeko mitään.

Noin, sopivan tunnelman luomiseksi Barathrumin Melancholy, Infinity, Agony lähti pyörimään Winampista. Mitä on synnintunto? Jotakin, tuomitsevaa, jotakin joka herättää itseinhon, tuon ylevän tuntemuksen? Jotakin sisäistä, joka kuitenkin pyrkii ulkoistamaan itsensä? Ihmisen oma, sisäinen oikeussali? Oikeussali, jossa sama onneton on niin syyttäjä, pyöveli kuin syytettykin. Nämä osapuolet käyvät leppymätöntä kiistaansa yhden ja saman ruumiin sisällä. Kasvot helottavat karmiininpunaisina osapuolten huutaessa toisilleen - kenellä pelosta, kenellä vihasta. Kenen kasvot ovat omasi? Ennen kaikkea, kuka on tuomari?

Kävin tänä aamuna keskustelun juhlimisen jälkeen varsin yleisestä tuntemuksesta, synnintunnnosta. Tuumimme keskustelupartnerini kanssa, että tämä tunne voi ilmaantua ilman  minkäänlaista rationaalista perustetta. Onko tällöin oikeutettua käydä oikeutta? Miksi rangaista itseään kun tietää olevansa syytön. Niin, eihän siinä ole mitään järkeä. Kristinusko on ehdottomasti keksitty krapulassa – käsitys, josta olen ollut täysin vakuuttunut jo pidemmän aikaa. Missä muussa olotilassa voisi syntyä vastaavia ajatuksia? Mietitäänpä hetki tämän uskonnon keskeisimpiä käsitteitä: Iankaikkinen Kadotus, Herran pelko, Sovitus, Armo. Niinpä, krapulassa keksittyä kaikki. Kierkegaard: Kristinusko on kaikkein paradoksaalisin(lue: järjettömin) uskonto ja siksi ylivertainen muihin nähden.

Krapulainen synnintunto kuuluu tietysti kristinuskon hulluuksien kuninkuusluokkaan ja on tämän ohella kyseisen uskonnon tyypillisin piirre. Vaikuttavana ainesosana toimii – tottakai alkoholi. Tunteeko sadhu - hindulaisuuden pyhä mies("alaston viisas"-Diogenes Laertios) - katumusta otettuaan Atmaniin yhteyttä sikäläisen telekommunikaattorin, eli jointin välityksellä? Sadhu nauraisi itsensä hengiltä, jos kuulisi mokoman kysymyksen. Intialaiset eivät tajua sanaakaan Katumuksesta tai Armosta. Lähetyssaarnaajat eivät koskaan onnistuneet vakiinnuttamaan kristinuskon jalansijaa Jumalanseläntakana, vaikka Intia oli Britannian riistomaatakin sata vuotta.

Aina pastorin alkaessa puhua synnistä ja armosta, hindun kasvoille ilmestyi tyhjä ilme, molemmat osapuolet alkoivat siirrellä jalkojaan, punastella ja tuntea olonsa kummallisen vaivaantuneeksi. Käännytys päättyi aina siihen, että pastori palasi masentuneena bungalowiinsa ja repaisi Kaameat Kalsarikännit(joita seurasi Hirveä Aamu Herran vihassa ja pelossa). Brahmiini puolestaan palasi kotiinsa, istuutui jonkun Shivan tai Krishnan epäjumalanpatsaan eteen poltellen ja jumitellen siinä koko illan.

Euroopan ja mystisen idän kulttuurinvaihdossa vientivoitto on Intialla. Meillä täällä 90-vuotiaassa isänmaassammekin voi bongata likaisia, työtä vieroksuvia(pahempaa pakanan tunnusmerkkiä saa hakea), pasifismia ja ties mitä terrorismia kannattavia nuoria. Oletko koskaan yrittänyt puhua tällaisille ihmisille moraalista? Silloin olet huomannut, että heidän reaktionsa on tismalleen identtinen edellä kuvaillun Brahmiinin reagointitavan kanssa. Sattumaa?